Ongelmia paratiisissa.

Meillä on mennyt hyvin. Itseasiassa, kaikin puolin todella hyvin. Jälkeenpäin ajateltuna liiankin hyvin.

Olen vasta vähän aikaa sitten päässyt talven jäljiltä elävien kirjoihin. Talvi oli tajuttoman rankka monistakin syistä, ja olin oikeasti aivan loppu. Monta kertaa löysin itseni itkemästä pienessä kippurassa lattialla.Olin varma etten selviä.

Mutta selvisin. Me selvisimme. Sain itseni takaisin omaksi iloiseksi itseksi ja pari kuukautta, oikeastaan koko vaarien laidunkauden kaikki on ollut mielettömän ihanaa. Peten kanssa on mennyt hyvin, koirat ovat olleet ihania ja Lasse mahtava.

Lauantaina minulle taas muistutettiin, että ei saa olla kuitenkaan liian kivaa. Tein viime viikon töissä melko vaihtelevia ja rankkoja vuoroja (4-14, 6-14, 4-12) kuumassa hallissa ja lauantaina oli tarkoitus olla töissä aamukuudesta iltakymmeneen. Olin kuitenkin asennoitunut tähän, ja aika kului neljään saakka tosi nopeasti.

Kunnes koko naamani meni yhtäkkiä aivan tunnottomaksi, en nähnyt kunnolla ja ajatus alkoi tökkimään. Tajusin sillä sekunnilla, mikä minua vaivaa. Migreeni. Taas, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Soitin Peten heti hakemaan minut töistä ja käskin viedä kotiin. Autoon kun nousin, tuli itku. Miksi taas?!

Eipä siinä sitten auttanut muu kuin lepo. Lauantai menikin siinä, sunnuntai pään parantelussa. Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Ehkä päästiinkin vain näin vähällä?

Paskan marjat. Maanantaiaamuna herään taas sahalaitaan ja päänsärkyyn. Laitan työnjohdolle viestin, etten pysty tulemaan töihin. Äiti soittaa ajan lääkärille ja tulee seurakseni.

Sellainen tietoisku vielä migreenistäni: Kun tunnen että kohtaus on tulossa, on kiire. Muutun aivan umpisekavaksi, puhe puuroutuu, en tunnista tuttuja paikkoja, silmissä rullaa sahalaidat niin etten näe eteeni, puolikroppaa menee aivan tunnottomaksi ja päänsärky on armoton. Eli ei mistään pikkujutusta, joka menisi buranalla ohi, ei ole kyse. Vitosluokalta kasille minulla oli näitä kohtauksia kuukausittain, ja silloin tutkimuksissa se todettiin hormooniperäiseksi migreeniksi. Eli toisinsanottuna, en saa täsmälääkitystä enkä saisi periaatteessa käyttää hormonaalista ehkäisyä. Gynekologit eivät ole pitäneet tätä silti minään esteenä, ja olenkin muutaman vuoden käyttänyt hormonaalista ehkäisyä. No, enpä käytä enää, ensi viikolla olisi aika gynelle joka toivottavasti ottaa tämän tosissaan.

Maanantaina lähdettiin sitten lääkäriin, ja sain helpotuksesksi ensin 10mg Diapamin ja sen jälkeen Voltaren-piikin persauksiin. Diapamia olisi riittänyt migreenin hoitoon vähemmänkin, mutta piikkikammoisena annosta nostettiin että saadaan Voltaren laitettua. Se on siis ilmeisesti joku lihasrelaksantti? Taju lähtikin sitten lähdes heti kun pääsin vastaanotolta autoon istumaan, ja nukuin aivan kuolleena muutaman tunnin.

Kun havahduin tästä, huomasin että olo on huomattavasti parempi! Ehdin jo positiivisesti yllättyä, että jos tässä on näin helppo hoito migreeniin, niin kyllä minä menen toistekin pers pitkällä hoitopöydälle makaamaan.

Paskan marjat vol 2. Seitsemän aikaan illalla päänsärky alkoi taas hiipiä vasemman silmän taakse ja näkökenttä muuttui sekavaksi. Tajuttiin, että tämä voi olla myös syömättömyydestä, sillä olin syönyt vain pienen palan piirakkaa päivällä kohtauksen jälkeen. Yllätys olikin positiivinen, sillä migreeni väistyi ja rauha palasi valtakuntaan.

Paskan marjat vol 3. Puolen yön aikaan, kun olimme menossa nukkumaan, se alkoi taas. Itkin kovempaa kuin millään aiemmalla kerralla. En halunnut, en jaksanut. Halusin olla vain normaali, jolla on ihan normaali päänsärky. Ei mitään vitun migreeniä!!
Tällä kertaa sahalaidat ja muut häiriöt jäivät melko nopeasti pois, mutta se päänsärky oli jotain sietämätöntä. Lähdettiin sitten suoraan Porin keskussairaalaan, kun oltiin aamulla saatu lähete sinne. Pete ajoi ihan törkeän kovaa...

Perillä pääsin heti seurantahuoneeseen ja sain päälleni sexyn sairaalatakin. Minulle laitettiin sydänfilmilätkät, sillä näin voimakkaat kipukohtaukset voivat aiheuttaa rytmihäiriöitä. Minut kiinnitettiin myös monitoreihin, joissa näkyi jotain käyriä ja syke numeroina. Näiden jälkeen Pete kutsuttiin seurakseni, ja pian sain siirron rauhallisempaan seurantahuoneeseen.

Siellä minulle laitettiin se, mitä olen jo ajatuksissani pelännyt niin kauan että jo ajatus puistattaa. Nimittäin tippa..... Yön aikana sain kaksi pussillista kortisoni-tulehduskipulääkettä ja melkein koko pussillisen pelkkää nestettä. Silmäystäkään en voinut nukkua, enkä oikeastaan edes sulkea silmiäni, sillä silloin keskitin tahtomattani kaiken huomion tippaan ja alkoi ällöttää niin paljon, että oli pakko vain valvoa. Pete sai onneksi torkuttua sänkyni laidalla.

Hoito oli sinänsä ihmeellistä, että koko aikana kukaan ei käynyt katsomassa miten voin. Itse jouduin molemmilla kerroilla huikkaamaan, että lääkepussi on loppu. Kerran jouduin pyytämään hoitajaa laittamaan tipan tiputusta pienemmälle, sillä se teki kipeään. Peiton olisin jossain vaiheessa halunnut mutta hoitajia ei näkynyt mailla halmeilla, eikä minulle annettu soittonappia. Kukaan ei kertonut, koska lääkäri tulee, vai tuleeko lainkaan. No, tulihan hän sieltä sitten viideltä aamulla ja totesi että no hyvä kun oot kunnossa, voit lähteä kotiin, jos tulee uus kohtaus niin uusiks vaan tiputukseen. Olin niin väsynyt ja sekaisin etten jaksanut edes ihmetellä tätä aavistuksen töykeää tyyliä. Kotona vasta tajusin että olisihan siltä lääkäriltä voinut kysyäkin jotain.

Tämä päivä on omalta osaltani mennyt yllättävän hyvin. Kyllähän nämä säikäyttävät aina hirvittävästi. Onneksi minulla on kuitenkin todella ihanat tukijoukot (Pete ja äiti ♥), jotka ovat olleet tukenani ja seuranani. Äiti on jopa näiden kohtausten aikana siivonnut meillä, on se kultainen!

No, tänään päästiin nukkumaan kuudelta aamulla ja yhdeltätoista heräsin sitten kunnolla, kun alkoi ukkostaa. Mokoma oli havahduttanut minut monta kertaa unesta ramppaamalla edestakaisin ja raapimalla itseään, mutta en huomannut tätä ennenkuin menin ottamaan töpseleitä pois seinästä ja astuin koiranoksennukseen. Turhautuneena käännyin katsomaan Mokomaa ja olin huokaamassa syvään, kunnes sydämeni jätti pari lyöntiä välistä.

Koko koiran naama oli ihan turvonnut. Säikähdin niin paljon, että soitin heti Petelle ja aloin soittelemaan päivystävää eläinlääkäriä läpi. Samalla yritin kopeloida ja katsoa, näkyykö naamassa esimerkiksi ampiaisenpistoa tai jotain vastaavaa, mutta mitään ei löytynyt. Eikä eläinlääkäri tietenkään vastannut. Sain onneksi nieltyä paniikkini, sillä se ei ainakaan auttanut meidän pikku Ökkeköötä.

Pete tuli käymään kotona ja soitti siskoltaan ohjeita. Annettiin sitten kyytabletteja ja jäätiin odottamaan eläinlääkärin takaisinsoittoa. Tässä vaiheessa myös nivusiin oli kohonnut kolikon kokoisia paukamia. Reilu tunnin päästä hän soitti ja saatiin oikeastaan heti lähteä vastaanotolle.

Ja voi kuinka hienosti Mokoma olikaan! Koko tutkimisajan se seistä töjötti pöydällä ja antoi eläinlääkärin tutkia. Kuumeen mittaaminen oli vähän ikävää, sillä Mokoma ei tykkää yhtään jos sen peppu vaikka osuu johonkin, se on pyhä. Eläinlääkäri sanoi, että hän kokeilee laittaa kortisonia suoraan suoneen, koska se vaikuttaa nopeammin. Jos ei onnistu ja koira riuhtoo, sitten laitetaan lihakseen.

Mitä teki Ökke? Istui eteeni että sain siitä kunnon halausotteen ja olla möllötti siellä. Piikin laitto aiheutti pienen hätkähdyksen, mutta älyttömän hienosti koira oli! Olen mielettömän ylpeä, tuoko on se meille tullut huligaaninuori, jota ei lähes pystynyt hallitsemaan? Ei olleet kyyneleet kaukana, niin ylpeä olin karvakakarastamme ♥

Nauratti, kun Möö sai samanlaisen kanyylin kuin minulla edellisenä yönä. Kanyyli kiinnosti lääkkeet vaikutusajan vähän liikaa, joten siinä jouduin pitämään päästä aika tiukasti kiinni. Lääke alkoi todella nopeasti vaikuttaa, joten kanyyli saatiin ottaa pois ja laskun maksamisen jälkeen lähdettiin kotiin. Nyt turvotus on laskenut jo todella hyvin ja Mokoma yrittää yllyttää Saimia vähän leikkiinkin. Huulet ovat vielä vähän Botoxilla täytetyn näköiset, mutta tuskin kukaan joka koiraa ei tunne, edes huomaa sitä. Nivusista patit lähtivät oikeastaan heti.

Että tällaista meille, voin kertoa että on ollut aika rankat muutama päivää.
Lähipäivinä on onneksi tulossa taas niin hienoja kuvia, sillä Krista otti Sonjan rippipäivänä 8.6. myös vaareista irtojuoksutuskuvia, ja nyt kuvat ovat ilmeisesti jo matkalla minulle. Pysykää siis kuulolla!

Ps. En jaksanut oikolukea tätä tekstiä, joten jos jossain kohdassa ei ole mitään järkeä, kysykää toki.